|
Tehdassalit tubin
takia jätettyään
isäni ryhtyi kenkäkauppiaaksi. Koulupoika kasvoi varhain
kauppa-apulaiseksi. Sodanjälkeisissä
oloissa se oli aitiopaikka puutteen maailmaan. Useissa monilapsisissa
perheissä
lapset kävivät vuoropäivinä koulussa, kun
kenkiä ei riittänyt kaikille. Suuri
ikäluokka oli koulukasiässä, joten sama kengänkoko
kävi yhtä useammalle. Isäni
toimi hiljaisuudessa tuloerojen tasaajana: kenkäpari saattoi
vaihtaa omistajaa
myös ilman rahallista vastiketta tai velkasitoumusta. Kaikki
sotaan liittyneet laskut on maksettu ja pihat siivottu. Malttia
vaurastumiseen on ollut, sen voi havaita, katsoi lähes mitä
rakennettua taajamanäkymää
tahansa. Ulkoiset puitteet uhkuvat vaurautta, mutta niiden
sisäpuolella voi
olla koskettavaa rakenteellista köyhyyttä. Pahin
yhdistelmä on, että
käyttövarojen jatkuva niukkuus on johtanut
syrjäytymiseen muusta yhteiskunnasta
ja työelämään osallistumisen rytmistä. Kuka
tai mikä on sössinyt? Yksi varma sössijä on
toistuvasti muistuttanut
tuloksellisuudestaan. Se on rahoitusmaailma. 1980-luvun lopulla se
junaili seuraavalle
vuosikymmenelle maahamme pankkikriisin. Se velkaannutti
valtiontaloutemme ja
maksoi välittöminä kuluina 30 miljardia markkaa.
Mitään ei opittu. Vuonna 2008
paljastui eri puolilla maapalloa samanaikaisesti finanssikriisejä,
joista yhdestäkään
ei olla vielä kuivilla. Lokakuussa
2008 koetut rahoitusmaailman vaaranhetket voivat uusiutua
millä hetkellä hyvänsä. Todellinen valta on nyt
epärehellisillä toimijoilla.
Vaikka Suomi on sössijälistalla luotettavimpien
päässä, valtio velkaantuu lisää
huikealla 13 miljardilla eurolla vuodessa. Budjettileikkausuhkakuvat
sävyttänevät vaalikeskusteluja. 1990-luvun
puolivälissä leikattiin valtionmenoja
juustohöylällä. Nyt
tiedämme, että sellainen voi vaikeuttaa köyhien
elämää entisestään. Siksi tarvitaan
uutta, sosiaalisesti hyväksyttävämpää
menotalouden rakennetta. Valtion budjetin
jokainen menoerä, myös verotuet pitää avata
julkiseen arviointiin. Verotuista
ei muuten yleensä puhuta yhtään mitään, vaikka
niiden kokonaismäärä oli vuonna
2009 13 miljardia euroa eli yhtä paljon kuin valtio otti tuona
vuonna lisää
velkaa. Mainitsemani
0-budjetointi tarkoittaa siis sitä, että jokainen
määrärahaehdotus pitää perustella ja siihen
liittyvä tavoite tuoda selvästi
esiin. Tällainen avoimuus helpottaa myös yhteiskunnallisen
oikeudenmukaisuuden
käytännön toteutumisen seurantaa. Sosiaalipolitiikassa
olennaista on, että
rahat menevät todellisessa tarpeessa oleville. Aivan erityiseen
syyniin on
laitettava sellaiset maksut, jotka eivät erittele maksajan
maksukykyä. Ystäväpiiriini
lukeutuu myös joukko sellaisia köyhiä, joiden
köyhyyden
syy on pitkään kestäneessä
työttömyydessä. Sitä ovat pätkineet
lähinnä vain
valtion tarjoamat tilapäiset, lyhytkestoiset
työtehtävät, sellaisenaan tietenkin
tuiki tarpeelliset. Menestyminen vaativissa opinnoissa ei ollut
estänyt heidän työttömyys-
ja siitä seuraavaan köyhyyskierteeseen joutumistaan.
Yhteiskunnan pankkikriisistä
toiseen ajautuminen ei ole luonnollisestikaan auttanut heitä,
päinvastoin.
SATA-komitean työ oli limbo. Välittömästi tarvitaan MILJARDI-komiteaa, joka osaa ottaa työnsä tavoitteeksi rakenteellisen köyhyyden lievittämisen. Olennainen osa uuden komitean työssä tulee olla pitkäaikaistyöttömien saattaminen kelpoisiksi mm. niihin tehtäviin, joista on kannettu huolta työurien pidentämispuheissa ja -puuhissa.
|