Vuoden 2019 Arkipäivän kokemuksia köyhyydestä -kirjoituskilpailun voittaja (jaettu 1. sija) Ville Venesmäki kertoo oman tarinansa.
Olen 29-vuotias perheellinen mies. Olen elänyt aikuisikäni vähävaraiseksi luokiteltavana. Toimeentuloni on koostunut toimeentulotuesta,sairauspäivärahasta ja kuntoutustuesta. Mikä tähän oikein johti? Keskityn tekstissä enimmäkseen köyhyyteen johtaneeseen tapahtumaketjuun, ja kuvaan lopussa köyhyyttä käytännössä.
Synnyin pienessä kunnassa maaseudulla. Äitini oli vakituisessa työsuhteessa, ja isäni sairaseläkkeellä nuoruudessa sattuneen onnettomuuden vuoksi. Emme olleet millään tapaa köyhiä. Lapsuuteni sain viettää turvallisissa oloissa hyvien ja rakastavien vanhempieni luona. Minulla oli paljon harrastuksia joista pidin, ja kourallinen hyviä ystäviä. Olin tavallinen touhukas lapsi.
Koulussa menestyin kiitettävästi. Vanhempani tukivat koulunkäyntiä monella tapaa.Isälleni koulutus oli tärkeä arvo, koska hän ei onnettomuuden vuoksi saanut mahdollisuutta tutkintoon ja ammattiin. Isäni kannusti koulunkäyntiin mm.hankkimalla opetuspelejä tietokoneelle, ja rahallisilla palkkioilla peleissä suoritetuista tehtävistä ja hyvästä koulumenestyksestä. Kävin myös kansalaisopiston kursseilla opiskelemassa kieliä, lähinnä englantia ja saksaa. Suoriuduin koulussa kiitettävästi näkömuistin avulla. Yläasteelle mennessä keskiarvoni oli kiitettävä. Koulunkäyntiä kuitenkin varjosti kiusaaminen.
Yläasteelle sirtyminen oli pelottavaa. Olin kuullut erilaisia huhuja siitä. Kiusaaminen jatkui myös yläasteella, mutta jossain vaiheessa löysin keinon sen välttämiseen. Päädyin syrjäpolulle ajautuneen ala-asteen kaverini mukana 8.luokalla ’pahojen poikien’ joukkoon. Huomasin tämän lopettaneen kiusaamisen. Aloin mukautumaan tähän joukkoon.
Pahan pojan rooli oli aluksi omalla tavallaan ihan hauskaa. Pientä keppostelua opettajille,sekä ”mainetta ja kunniaa” koulun keskuudessa. Tämä kuitenkin johti opettajien silmätikuksi päätymiseen, ja koin tulleeni syrjityksi opettajien toimesta. Tämä kokemus luonnollisesti vaikutti häiriökäyttäytymisen lisääntymiseen. Opettajista tuli vihollisiani.
Aiemmin olin kiltti koulupoika, ja opettajat pitivät minusta. Uutta oli, että asia kääntyi päälaelleen. Samaan aikaan päädyin kaveriporukan hierarkian pohjalle.Roolikseni siellä muotoutui sekopää, joka tekee sen mitä muut eivät halua tai uskalla. Toimin ’taksikuskina’, koska minulla oli mopo ja myöhemmin kevytmoottoripyörä. En kokenut arvostusta mistään suunnasta, ja tämä sai minut voimaan psyykkisesti pahoin – masennuin.
Masennus löi edelleen lisää vettä myllyyn häiriökäyttäytymisen suhteen. En lopulta pitänyt millään mitään väliä. Joskus join koulussa itse keittämääni kiljua, jonka johdosta minut ohjattiin perheneuvolan psykologille. Roolini vaihtui tuossa kohtaa pahasta pojasta mielenterveyspotilaaksi. Kohdallani teini-iän turvalliseksi aikuiseksi muodostui psykologi. Hänen kanssaan opin kertomaan mikä minulla on huonosti, mutten niinkään siitä mikä on hyvin.
9. luokan kevätlukukauden alkaessa aloin laskemaan, etten ehdi koko kevään aikana istumaan kaikkia jälki-istuntoja pois, ja aloin keräilemään niitä. Se ei kuitenkaan helpottanut oloani. Lopulta tilanne kärjistyi, ja yritin itsemurhaa.Päädyin psykiatriselle osastolle, ja kävin peruskoulun loppuun sairaalakoulussa tyydyttävällä keskiarvolla. Siellä minulle aloitettiin myös ensimmäiset lääkkeet.
Ammattikoulussa aiempi ympäristö hajosi, ja voin paremmin. Koulu sujui ongelmitta. Tuona aikana käännyin uskoon, tai voisin oikeastaan sanoa tulleeni käännytetyksi uskoon, jos niin voi sanoa. Tapasin uskovaisten konferenssissa tytön, jonka kanssa aloin seurustelemaan. Olin onnellinen.
Seurustellessani tapaamani tytön kanssa aloimme hengailemaan yhden luokkalaiseni luona. Hän asui aiemman syrjäpolulle päätyneen kaverini naapurissa. Tuossa vaiheessa hän tuli taas mukaan kuvioihin. Ei mennyt aikaakaan, kun aloin juomaan reilusti alkoholia ja polttamaan pilveä. Tämä johti eroon, joka musersi minut.
Eron vuoksi hakeuduin lääkäriin, koska olin tottunut avun löytyvän lääkkeistä. Sain reseptin rauhoittavia lääkkeitä, joita aloin käyttämään liikaa, ja myöhemmin myös alkoholin kanssa. Tämän johdosta minut huostaanotettiin.
Huostaanottoaikana erkanin kavereistani, mutta en saanut uudelta paikkakunnalta yhtäkään kaveria. Kävin koulua pienluokalla, enkä kokenut heidän kanssa mitään yhteistä. En löytänyt sitä kautta uusia ystäviä. Jäin yksin. Ympärillä oli vanhempien ja kavereiden sijaan joukko työntekijöitä.
Huostaanotto päättyi täyttäessäni 18 vuotta. Tuossa kohtaa kysymys kuului: jäänkö paikkakunnalle, jossa minulla ei ole käytännössä mitään, vai palaanko kotikulmille, jossa minulle oli teoriassa edes jotain. Sitä ei tarvinnut kahta kertaa miettiä, ja muutin takaisin kotipaikkakunnalleni.
Kotiin palattua sosiaalitoimi linjasi, että minulle pitää etsiä oma asunto. Minulla ei ollut kuitenkaan valmiuksia itsenäiseen elämään. Tuolloin lopetin protestina koulun ”koska mä voin”. Tämän jälkeen minut ohjattiin paikalliselle -huonomaineiselle – työpajalle tekemään yksinkertaista sarjatyötä. Koin sen epämiellyttävänä, jopa nöyryyttävänä. En siellä kauaa viihtynyt, ja lopetin siellä käymisen.
Tapasin noina aikoina erään naisen menneisyydestäni. Aloimme tapailemaan hyvin intensiivisesti, ja seurustelemaan. Jäimme yhdessä kotiin neljän seinän sisään pelaamaan tietokonepelejä.
Jälkihuolto karsiutui vastustukseni vuoksi kerran kuussa toimeentulotukihakemuksen täyttöön, ja lääkedosetin hakuun apteekista kerran viikossa. En ollut yhteistyöhaluinen tahon kanssa, jonka koin kohdelleen minua väärin. Tuolloin arkeani oli aamusta iltaan pelaaminen, kaupassa käynti tarvittaessa ja dosetin haku apteekista.
Toimeentulotuella ei ollut rahaa mihinkään ylimääräiseen. Sain kahden viikon välein 70 euroa käyttörahaa. Aloin etsimään helppoa tietä toimeentuloon ilman vuosien koulunkäyntiä. Löysinkin pian netistä sivuston, jossa myytiin puhelimia todella halvalla. Näin siinä bisnesunelman. Otin ennakkomaksuja ja pikavippejä yritystoiminnan aloittamiseen. Lähetin rahat eteenpäin, ja hän paljastuikin huijariksi. Menetin kaiken. Seuraavaksi oli edessä ennakkomaksujen takaisinmaksu. Otin osamaksulla puhelimia ja muuta elektroniikkaa kuitatakseni velat, ja välttääkseni lukuisat petossyytteet. Velkaannuin pahasti.
Minulla ei ollut koulutusta, eikä työkokemusta. Työtä tehdessä käteen olisi jäänyt saman verran kuin toimeentulotuella. Tämä vei motivaation tehdä työtä. Olimme tyttöystäväni kanssa työttömiä, ja vuokranmaksu sekä kaupan maksusitoumus takasivat välttämättömän pärjäämisen, joten päätimme vauvakuumeen vuoksi tehdä lapsen. Minusta tuli isä 19-vuotiaana. Kodin sisäinen arki muuttui lapsiperheen arjeksi, mutta kodin ulkopuolella minulla ei ollut psykiatrisen hoitokontaktin lisäksi muuta. Kodin ulkopuolinen arki oli potilaan arkea – vastaanottoja,lääkemääräyksiä, kontrollikäyntejä ja tämän ankean arjen ahdistuksen vuoksi psykiatrisia osastohoitojaksoja.
Olin oppinut potilaaksi. Tiesin tarkasti mitä sanoa ja mitä tehdä paetakseni osastolle seinien kaatuessa päälle. Tämä mahdollisesti vääristi kokonaiskuvaa tilanteen hankaluudesta. Minulle kirjoitettiin sairauslomaa ja myöhemmin kuntoutustukea kerta toisensa jälkeen. Toimeentuloksi muodostui tämän kaavan kautta toimeentulotuki, sitten sairauspäiväraha ja myöhemmin kuntoutustuki.
Nämä ovat tässä yhteydessä tämän kirjoitelman kannalta oleellisimmat asiat. En lähdetarkemmin puimaan sitä, kuinka pääsin siitä takaisin jaloilleni. Summaan vielä näkemykseni kokonaisuudesta.
Tapahtumaketju alkoi kiusaamisen välttämiseksi muodostuneesta pahan pojan roolista, ja sen tuomasta mielialan laskusta. Opin avun löytyvän lääkkeistä. Huostaanoton syynä oli lääkkeiden liikakäyttö, ja silloin erkanin kavereistani ja arkeni hajosi. Lopetin koulun protestina, eikä minulla ollut tuossa kohtaa normaalia arkea.Velkaannuin, joka teki työnteon kannattamattomaksi, enkä niin nuorena osannut arvostaa työntekoa. Teini-iästä jatkunut psykiatrinen hoitokontakti mahdollisti vakaan toimeentulon sairauspäivärahalla ja myöhemmin kuntoutustuella. Tilanteen näyttäytyessä hankalana minulle kirjoitettiin kerta toisensa jälkeen lisääkuntoutustukea. En saanut tarvitsemaani tukea ja motivointia toipumiseen. Lääkkeet eivät auttaneet, ja olin tottunut avun löytyvän sieltä, enkä osannut itse toimia tilannetta edistääkseni puutteellisten arjen taitojen vuoksi,esimerkiksi itsehoito oli vieras käsite.
Millaista sitten on olla köyhä? Käytännössä elämä muuttui 18-vuotiaana jatkuvan stressin värittämäksi ankeaksi arjeksi. Vanhempien luona olin tottunut siihen, ettei rahasta ole pulaa, joten tuollainen niukkuus oli minulle uutta. Välillä jouduin karsimaan omaa syömistäni taatakseni lapselle riittävän ruoan. Jääkaapista otettu kuva ennen uutta rahapäivää näyttäisi lavastetulta ammottaessa tyhjyyttään.Tämä kaikki vaikutti tietysti mielialaan, ja heikensi toimintakykyä pitkittäen tilannetta. Lainasin kavereilta, jos halusin hankkia jotain ylimääräistä.Ruokaostosten tekemisestä tuli todella ahdistavaa. Hintalappuja katsoessa mielessä pyöri jatkuvat laskutoimitukset paljonko jää rahaa minkäkin asian jälkeen. Yritin kuumeisesti etsiä keinoja tilanteen parantamiseen, tai oikeastaan uutta bisnesunelmaa jolla saisin velkani kuitattua ja pääsisin aloitettua alusta.
